Namaste, Intia! Tapaamme taas

Ensimmäinen reissu Intiassa on mieleenpainuva matka, hyvässä tai pahassa. Useimmiten molemmissa. Viime Intian matkalla kiersimme vajaa kolme kuukautta Intiaa pohjoisesta etelään. Ikimuistoisiin kokemuksiin mahtui mm. meditointia Himalajan juurella, Dussehra-festivaalin juhlintaa ja chillailua Andamaanien saarilla palmun alla. Toisaalta kirkkaat muistikuvat jäivät myös tuskanhiki otsalla oksuripulissa vietetystä yöstä yöjunassa.

Aika kultasi muistot ja kaiho takaisin tuli aikaisemmin kuin osasimme odottaakaan. Tuli ikävä sitä päällekäyvää kaikkien aistien ylivoimaista valtausta. Sitä kun jokainen hetki kaduilla on täyttä aistien salamasotaa värikkäistä sareista ja chaiteen ja pakokaasun hajusta kuuroksi tekevään jatkuvaan liikenteen meluun. Intia on täynnä elämää ja hullunmyllyä, ja sitä ei pääse pakoon.

Rakastan Intiaa, koska siellä elää väkisinkin hetkessä. Muuten astuu lehmänsontaan tai jää kamikazeriksakuskin alle.

Siispä kun Rohan luki Intiassa järjestettävistä riksaralleista, homma oli selvä ja hanimuunikohde päätetty. Ei, tämä ei ollut itsemurhasuunnitelma, toisin kuin jotkut epäilivät. Eihän meille riitä se perinteinen tavallinen hanimuuni, oli tehtävä jotain jännää ja eksoottista! Ja riksan ratissa Intian teillä ei varmasti tule tylsää.

Ennen riksarallia suunnistimme kuitenkin kymmeneksi päiväksi Länsi-Intiaan Rajasthanin osavaltioon. Rajasthania sanotaan kuninkaiden maaksi. Hanimuunilla kun oltiin, tällä kertaa tarkoituksena oli yöpyä palatseissa ja linnoissa viime reissun rupuisten reppureissaajaluolien sijaan. Tämä ei toki ollut ensimmäinen kertamme Rajasthanissa, vaan Rohanille jopa kolmas. Viime reissulla palloilimme Rajasthanissa mm. Jaipurissa, Kotassa ja Ranthambhoren tiikeripuistossa. Jäi nälkä sukeltaa syvemmälle tähän kamelien ja turbaanipäiden osavaltioon.

Toiveena oli, että tällä Intian matkalla oppisimme ymmärtämään tätä ainutlaatuista maata paremmin. Mutta totuus on se, että Intia on mysteeri, jonka ymmärtämiseen ei riitä edes koko elinikä. Ja juuri siitä syystä Intia jättää joka kerralla palavan halun tulla jonain päivänä takaisin. On sanottu, että kaikista maista Intialla on suurin potentiaali muuttaa maailmankuvaa. Intia laittaa kyseenalaistamaan itsensä, ympäristönsä ja oman paikkansa maailmassa. Juuri kun luulet oppineesi jotakin Intiasta, ei mene aikaakaan kun tavalla tai toisella se taas pakottaa laittamaan kaikki käsitykset ylösalaisin.

Kokeneina Intian matkaajina osasimme odottaa, että kärsivällisyyttä tällä matkalla koetellaan. Hermoja testattiinkin jo ennen kuin pääsimme edes maahan. Malediiveilta Udaipuriin piti lentää kolmella lennolla. Jokainen lento oli ainakin tunnin myöhässä. Portin turvatarkastuksessa intialaiset julkeasti etuilivat ja jättivät meidät, ainoat länsimaalaiset, jonon hännille. En tiedä mikä tuli oli perseen alla, kun koneeseen ei vielä päässyt, mutta toisaalta 1,3 biljoonan ihmisen maassa oppii varmasti käyttämään kyynärpäätaktiikkaa.

Odotin kauhulla stopoveria Mumbain kentällä, jossa viime kerralla kökimme tuntikausia jonossa. Kakkosterminaalissa oli kuin olisi museossa eikä lentokentällä. Täältä löytyi mm. yli kolme kilometriä pitkä seinä täynnä intialaista taidetta, antiikkisia puuveistoksia ja patsaita ja vaikka mitä ulottuen kaikkiin kerroksiin. Vaikuttava näky! Sitten menin vessaan. Päällepäin kaikki näytti hyvältä. Kiiltävästä marmorista näki peilikuvansa. Astuin vessaan… Litsläts. Huomasin astuneeni kusilammikkoon. Tervetuloa Intiaan!

Jonotimme tunnin passintarkastukseen vain jotta virkailija voisi kertoa meille, että olemme väärässä jonossa, ja osoitti meille oikeaa suuntaa. Kyltissä luki isolla “Pakistanin kansalaiset”. Olisihan se pitänyt arvata, että se tarkoittaa meitä! (Myöhemmin löysimme myös pikkuriikkisen e-viisumikyltin, joka oli piilossa pylvään takana.)

Check-in tiskeille johtava jono, tai pikemminkin täysi kaaos, oli jotain mitä en ole ikinä ennen kokenut tai nähnyt. Sitä luulisi, että reilusti yli kolme tuntia koneen vaihtamiseen olisi tarpeeksi. Olimme ihan varmoja, että olemme myöhässä koneesta. Toisin kuin monella muulla kentällä, täällä ei kukaan ollut jonosta huhuilemassa mattimyöhäisten perään lentojen valmistautuessa lähtöön. Virkailijat olivat ihan hukassa intialaisten perheiden älämölön armoilla. Ja tämä siis oli neljältä aamuyöllä! Onni oli matkassa, ja lento oli myöhässä, ja kerkesimme kyytiin.

Pikkujuttuja. Voisi tapahtua missä vain. Ei edes ketuttanut kuin kevyesti, koska tätä osattiin odottaa. Mumbain lentokentää kuvastaa tietyllä tapaa koko Intiaa. Voin vain kuvitella, miten paljon tähän terminaalimuseoon on laitettu tuohta. Mutta se perusasia, mitä varten ihmiset lentokentälle tulevat, ei toimi. Tästä tulee mieleen surullisenkuuluisat Delhin Commonwealth Gamesit vuonna 2010. Intia aloitti rakentamaan isoja stadioneita ja hotellikyliä ja vaikka mitä kisoja varten jättibudjetilla. Suuri osa ei ikinä valmistunut, rahat katosivat korruptioon ja kisojen järjestäminen oli täysi floppi.

Mutta se siitä. Koneessa Udaipuriin saimme maailman herkullisimman intialaisen aamiaisen ja ikkunasta näkyi mieletön punainen auringonnousu. Kyllä tästä vielä hyvä tulee!

PS. Oottehan huomanneet, että reissuja pääsee seuraamaan reaaliajassa mm. Fabossa ja Instassa!