Purjehdusseikkailu Australiassa – Epätoivosta onnenkyyneliin

Yksi suurimpia unelmiamme on ollut oppia purjehtimaan. Viikon purjehdus Australian Whitsundaysin saaristossa nollakokemuksella oli intensiivinen törmäyskurssi purjehduksen saloihin. Opi tai uppoa!

Purjehdus on aina kiehtonut minua. Se vapaudentunne, kun mennään sinne minne kirjaimellisesti tuuli kuljettaa ja ympärillä avautuu vain hypnotisoiva ääretön ulappa. Veneretket ovat aina olleet parhaita reissuja ja vesillä olen usein tuntenut itseni onnellisimmaksi. Eikä ihme, sillä onhan meren rauhoittavasta ja parantavasta vaikutuksesta tutkimuksiakin. Luonnon äärellä ja meren armoilla on helppoa elää hetkessä.

Mieheni syntymäpäivän kunniaksi lähdimme ensimmäistä kertaa merille omin päin purjeveneellä. Matka oli ikimuistoinen, mutta opimme myös kantapään kautta, että purjehdus ei ole ihan niin yksinkertaista kuin kuvittelimme.

Australian Whitsundaysin saaristossa oman purjeveneen voi vuokrata ilman minkäänlaista veneajokorttia, kurssia tai kokemusta. Onko se viisasta, se onkin sitten toinen juttu.

Alusta asti oli selvää, että tästä tulisi yksi kaikkien aikojen ikimuistoisimmista matkoista. Hyvässä vai pahassa – se ei ollut selvää ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Matkan jälkeen satamassa venettä luovuttaessa uupuneina, rähjäisinä ja mustelmilla, emme halunneet ajatellakaan aaltoja vähään aikaan.

Oli selvää, että joko tämä sytyttäisi meissä ison purjehdushurman, tai emme koskisi köysiin enää ikinä.

Viikon aikana tunneskaala vaihteli ääripäästä toiseen, paniikista äärimmäisen onneen. Hetkittäin hätäilin, että tästä ei ehjin nahoin tai ainakaan ehjin paatein selvitä.

Toisaalta matkaan mahtui sitäkin enemmän täydellisiä onnenhetkiä. Niitä hetkiä, kun ankkuri oli heitetty pohjaan, korkkasimme rommin ja hyppäsimme mereen virkistäytymään. Kun ihailimme kannella toistemme sylissä auringonlaskua autiossa poukamassa kaukana kaikesta ja kaikista.

Nyt kun matkasta on jo aikaa voin todeta, että onneksi se jälkimmäinen tunne voitti. Me kaksi, pieni paatti, ympärillä lumoava saaristo ja täydellinen onni. Milloin lähdetään uudestaan?

Purjehdus Australian Whitsundaysin saaristossa

Australian itärannikon Whitsundaysin saaristo on epäilemättä maan paras paikka purjehdukseen. Alue oli meille tuttua jo ennestään useammalta risteilyltä, joita postikorttimaisen kauniiseen saaristoon järjestetään jos jonkinlaista. Sää suosii suurimman osan vuodesta, joten Whitsundaysin saaristo onkin erinomainen kohde aloittelevalle purjehtijalle.

Unenomainen Whitsundays koostuu 172 saaresta, joista vain 7 on asuttuja. Autioita rantoja siis riittää. Isolla Valliriutalla kun ollaan, täältä löytyy myös Australian parhaimpiin kuuluvia sukellus- ja snorklauskohteita.

Lisää Whitsundaysin risteilyistä voit lukea täältä:

UNENOMAINEN WHITSUNDAYS JA AUSTRALIAN PARAS RANTA

Viikon aikana ehdimme nähdä vain pienen palasen Whitsundaysin saaristoa. Kaikesta stressistä ja rähjäisyydestä huolimatta pieni pala meistä toivoi matkan jälkeen, että aikaa olisi ollut enemmän.

Päivä 1: Ensimmäinen ja ainoa oppitunti purjehduksen saloihin

Ensimmäisenä purjehduspäivänä tapasimme purjehduksenopettajamme Airlie Beachin lomakylän satamassa. Opettajamme oli auringon päivittämä kokenut merikarhu, joka näytti siltä kuin hän olisi elänyt koko elämänsä veneessä.

Hänen ensimmäinen kysymyksensä kuului: “Tuletko helposti merisairaaksi?”. Vastasin kieltävästi. Vaikka kärsin helposti matkapahoinvoinnista ja olen laatannut lentomatkoilla, jostain syystä aallokko ei minua ole ikinä häirinnyt. Syntynyt purjehtimaan?

“Hyvä”, opettaja vastasi, “teille on nimittäin luvassa aikamoista säätä.”

Merikarhu saattoi meidät uuteen kelluvaan kotiimme. Charter Yachts Australialta vuokrattu veneemme Rockstar oli kompakti mutta vallan viihtyisä. Veneestä löytyi kaksi makuuhuonetta, joista toinen tosin oli niin ahdas, että siellä nukkuisivat mukavasti vain lapset tai kääpiöt.

Varustukseen kuului pieni jääkaappi ja pakastin, hella ja kannella grilli. Pikkuruisessa vessassa oli käsisuihku, jossa vettä riitti maksimissaan puolen minuutin suihkuun päivässä. Eli käytännössä hiustenpesun tai kunnon suihkun saimme unohtaa.

Me täydelliset aloittelijat saimme hätäisen kahden tunnin opastuksen purjehduksen saloihin. Ennen matkaa meille oli kerrottu, että jos opettajan mielestä meillä ei ole homma hanskassa, hän ei päästäisi meitä lähtemään.

Todellisuudessa opettajamme vaikutti lähinnä haluavan päästä meistä mahdollisimman nopeasti eroon. Paremmalla perehdytyksellä matka olisi varmasti ollut hiukan stressivapaampi.

Jos nollakokemuksella lähtee purjehtimaan, oppimista on valtavasti. Ja moni näistä on sellaista, mitä ei opita kuin kokemuksen kautta. Lyhyeen perehdytykseen mahdutettiin esimerkiksi:

• Purjehdussanasto
• Vuorovesien vaikutus
• Ankkurointi
• Poijujen noukkiminen
• Liikennesäännöt vesillä
• Merikarttojen lukeminen
• Tuulensuunnan arviointi
• Prosessit hätätilanteessa
• Radion operointi
• Veneen operointi
• Varsinaisen purjehtimisen harjoittelu
• Ja niin edelleen

Opetusajasta iso lohkare upposi paperityöhön. Veneen operoiminen ja purjehtiminen käytiin pikakurssina läpi. Noukin epävarmana poijun ja pudotin ankkurin kerran opettajan vieressä ohjeistamana, ja se oli siinä. Paineen alla opetuksista jäi kunnolla mieleen lähinnä vain mayday-kutsu, jonka tatuoin aivoihini.

Näin jo sieluni silmin meidät istumassa pikkuhiljaa veteen vajoavan, ylösalaisin kääntyneen veneen päällä haiden kierrellessä ympärillä ja odotellessa suupalaansa.

The Reef, tositapahtumiin perustuva Australian versio Tappajahaista oli ehdottomasti väärä elokuva katsottavaksi juuri ennen matkaa.

Totesin opettajalle silmät pyöreinä päätäni pudistellen, että oloni ei ole kovin itsevarma. Tarkoitin oikeasti, että olen ihan pihalla. Opettaja vain taputteli selkääni australialaiseen huolettomaan tyyliin “you’ll be right”.

Opettajan vilkuttaessa meille satamassa hyvästiksi stressimittarini hipoi kattoa. Tämä oli kyllä paskin idea ikinä, kauhistelin salaa mielessäni.

Onneksi Rohan oli sisäistänyt opetukset paremmin kuin minä. Nostimme heti purjeet ja Rockstar lipui vauhdikkaasti läpi Whitsundaysin saariston hohtavan turkoosin veden. Seikkailu oli alkanut.

Ensimmäinen ankkurointi autioon poukamaan onnistui ilman ongelmia. Loikoillessamme veneen kannella ihaillen lumoavaa auringonlaskua minut valtasi helpotuksen tunne. Ehkä tästä sittenkin selvitään kunnialla.

Kaukana näimme muiden veneiden mastovalojen syttyvän, ja hoksasimme, että kenties meidänkin kuuluisi se sytyttää.

Mitähän muuta meille unohdettiin mainita? Ilta meni opiskellessa veneen manuaalia rauhoittavan ananasrommin äärellä.

Päivä 2: Kilpikonnien valtatie ja ensimmäiset vastoinkäymiset

Toinen päivä vesillä valkeni kuvankauniina ja pääsimme taas nostamaan purjeet. Radiossa varoitettiin, että tilanne muuttuisi radikaalisti päivän kääntyessä iltaan. Sitä ennen onneksi saimme maistiaisen siitä, minkälaista purjehdus Australiassa parhaimmillaan on.

Ankkuroimme pitkän hiekkasärkän tuntumaan. Whitsundaysin saariston Langford Island osoittautui varsinaiseksi kilpikonnien valtatieksi. Heti laskiessamme päät veden alle näitä veikeitä veijareita lipui ohitsemme joka puolella.

Lumoavia merikilpikonnia veden alla seuratessa kadotin ajan- ja paikantajun täysin. En huomannut, miten kauas olin ajautunut. Kun viimein nostin pääni pinnalle näin Rohanin viuhtomassa rannalla tulemaan takaisin. Sain polskia ja räpiköidä kaikin voimin, jotta pääsin takaisin rantaan.

Australiaa ajatellessaan ihmiset yleensä pelkäävät eniten haita tai muita merihirviöitä, mutta todellisuudessa suurin uhka ovat juuri nämä petolliset merivirrat.

Olihan se selvää, ettei tällä matkalla vastoinkäymisiltä vältyttäisi. Olimme koko päivän ihmetelleet, miksi veneen akku ei lataudu. Illalla lähdimme radion välityksellä selvittämään asiaa. Selvisi, että meidät oli päästetty matkaan piuhat irti. Onneksi mies sai radion välityksellä homman korjattua. Se ei ollut kuitenkaan matkan ainoa takaisku.

Mikään ei viitannut siihen, että myrsky oli tulossa, kun ihailimme taas toista hypnotisoivan kaunista auringonlaskua. Hyppelimme mereen kannelta, snorklasimme ja nautimme täysin siemauksin vapaudentunteesta vesillä.

Onnistuimme nappaamaan poukamasta viimeisen, mutta vähiten suojaisen poijun. Radion välityksellä kuulosti siltä, että sielläkin oltiin lievästi huolissaan sijainnistamme.

Kyseinen poukama oli nimittäin tunnettu kukkuloiden lomitse syöksyvistä luotituulista, bullet winds, joissa tuulennopeus on jopa kaksinkertainen. Siispä elämämme ensimmäisellä purjehduksella saimme heti toisena yönä kokea hurjat myrskytuulet.

Vene keikkui yöllä niin, että vuorotellen seisoimme ja roikuimme pää alaspäin sängyssä. Heikkohermoisempaa olisi voinut jännittää, ja meripahoinvoinnista kärsivällä olisi voinut olla mielenkiintoinen yö. Onneksi oli rommia.

Päivä 3: Myrsky sekoittaa suunnitelmat

Aamulla meitä odotti ikävä yllätys. Luotituulissa kumiveneemme, dinghy, oli kipannut ylösalaisin. Stressikarpalot nousivat taas otsalle. Radion välityksellä saimme ohjeet, kuinka saisimme painavan veneen käännettyä. Missiota ei helpottanut se, että myrskytuulet meinasivat heittää naisenkin laidan yli.

Rehkittyämme painavan kumiveneen oikeinpäin Rohan pääsi jälleen mekaanikon puuhiin. Moottori ei herännyt henkiin. Se tarkoitti sitä, että meille oli tuotava uusi, ennen kuin saisimme jatkaa matkaa. Ja myrskyn takia mantereelta ei päästy sitä meille tuomaan.

Siispä päivä kului keinuvassa hytissä rentoutuen. Olimme jo tässä vaiheessa matkaa sen verran uupuneita, että lepopäivä tuli kyllä ihan tarpeeseen. Selkälihaksia jomotti ja kädet olivat rakoilla purjeiden kiskomisesta, koska kippari oli tietenkin unohtanut antaa meille purjehdushanskat.

Päivä 4-5: Valasystäviä ja aboriginaalien mystiikkaa

Myrsky oli lauhtumaan päin, mutta aallokko oli vielä kovaa. Uuden moottorin meille satamasta tuova mies oli silminnähden hermostunut matkan taittamisesta pikkuruisella paatillaan.

Matkan alussa meille oli annettu alustava reittisuunnitelma. Kokenut kippari tunsi saariston kuin omat taskunsa, mutta säätä on vaikea ennustaa. Ennustettua kovempi myrsky muutti kaiken.

Loppupeleissä kyselimme neuvottomina illalla, kuulostaako itse kehittämämme reittisuunnitelma loppumatkaksi järkevältä. Radion välityksellä saadut neuvot olivat kuitenkin aika hyödyttömiä. He tuntuivat olettavan, että kaikki kuulolla olijat ovat kokeneita purjehtijoita.

Päätimme jatkaa matkaa suojaisempaan paikkaan, missä meidän ei tarvitsisi murehtia luotituulista. Kartalla lyhyt matka kesti tuntikausia epämukavissa olosuhteissa, kun emme uskaltaneet nostaa purjeita.

Yhtäkkiä huomasin aivan veneen vieressä merestä kohoavan valtavan mustan evän. Yllätys oli suuri, kun tajusin, että vieressä ui venettämmekin isompi valas poikasineen.

Olimme olleet siinä uskossa, että valaskausi olisi jo ohi tähän aikaan vuodesta. Taianomainen hetki oli nopeasti ohi, kun valaat ohittivat hitaasti putputtavan paattimme ja jatkoivat matkaa.

Tämä, kuten useimmat muutkin matkan parhaimmista hetkistä jäivät tallentamatta kameran ollessa kajuutassa. Silti, yksi parhaita asioita purjehduksellamme oli se, miten elimme hetkessä ja kaukana puhelinkentistä, koronarajoituksista sun muusta. Kun purjehdukseen liittyvältä puuhailulta joskus ehdimme rentoutua, liiallinen kuvaaminen ei jaksanut kiinnostaa.

Hetkittäin roolit vaihtuivat, mutta pääasiassa meillä oli veneessä selkeä työnjako. Rohan pysyi suurimman osan ajasta ruorissa, kun taas minä hoidin purjeet, ankkuroinnin ja poijujen noukkimiset.

Radioon puhumisesta kävimme taistelua, koska se oli inhokkihommaa molemmille kaikkien muiden veneiden ollessa linjoilla. Kaksi kertaa päivässä meidän tuli kuitenkin olla yhteydessä mantereelle ja ilmoittaa, että olemme hengissä ja minne olemme menossa.

Vene-elämä on yllättävän työlästä. Olin kai kuvitellut itseni kannella cocktaileja imeskelemässä sillä aikaa, kun mies kipparoi paattia.

Seuraavalle purjehdukselle lähtisin mielelläni isommalla porukalla.

Pakenimme myrskytuulia pariksi yöksi Nara Inletin seesteiseen poukamaan. Syvänturkoosia kukkuloiden ympäröivää poukamaa asuttavat delfiinit ja dugongit. Me emme niitä nähneet, mutta kilpikonnia pulpahteli pintaan siellä täällä. Tylsää tässä kyseisessä poukamassa oli se, että myös hait viihtyvät alueella, eikä uimista siksi suositella.

Vesi oli peilityyni ja hiljaisuus korviahuumaavaa satunnaista pärisevää katamaraania tai vedestä lompsahtavaa kalaa lukuunottamatta.

Olin aistivinani poukamassa mystisen tunnelman, ja vasta sen jälkeen luin kirjasta, että alue on paikallisille aboriginaaleille hyvin pyhä paikka.

Päivä 6-7: Australian kauneimmalla rannalla

Ennen matkaa olin toivonut, että pääsisimme vierailemaan Whitehaven Beachillä. Whitehaven Beach on Whitsundaysin saariston timantti, joka usein listataan Australian parhaaksi rannaksi. Myrskyn vuoksi Whitehaven Beachille pääsy oli kuitenkin epävarmaa, sillä meidän oli ylitettävä oikukas passi, jossa aallokko myllersi tavallistakin kovemmin.

Pikkuruisessa paatissa aaltojen uhmaaminen hermostutti, mutta seikkailunhalu voitti. Vaahtopäiset aallot loiskuivat kannelle, mutta ruorissa määrätietoisesti seisova kapteeni Rohania varmisteli kuin kokenut kippari konsanaan, ettei mitään hätää ollut.

Saatoin vuodattaa pari onnen- tai helpotuksenkyyneltä, kun kaiken sen stressin jälkeen painoimme jalat valkoiseen puuterihiekkaan Whitehaven Beachillä. Whitehaven Islandilla ei ole majoitusta vaan saari on autio. Siispä päiväretkeläisten poistuttua Australian kaunein ranta oli kokonaan meidän.

Whitehaven Beachin tuntumassa sijaitseva Tongue Bay lienee koko saariston suosituin paikka yöpymiseen purjehtijoille. Poijuja on parikymmentä, emmekä todellakaan olleet yksin. Poppi soi ja nauru raikasi, kun viereisissä veneissä juhlittiin myöhään yöhön. Jossain vaiheessa seurasimme radion välityksellä pelastusoperaatiota, kun tuiskeessa toikkaroivat turistit viereiseltä ökyjahdilta olivat lähteneet seikkailemaan itsekseen pimeässä vesiskootterilla.

Purjehduksen etikettiin täällä kuuluu, että poiju tulisi vapauttaa aamuyhdeksään mennessä. En ollut vielä saanut tarpeekseni Whitehavenin unenomaisista maisemista. Siispä lähdimme rennolle puolen päivän purjehdukselle pitkin valkohiekkaisen rannan reunustamaa saarta. Lilluimme smaragdinturkoosissa vedessä kunnes iho muuttui rusinaksi, ja illaksi palasimme Whitehaven Beachille. Rannan kiemuraisilla rantahiekoilla oli jälleen vain muutama hassu veneilijä.

Päivä 8 – Kohti lähtöruutua ja matkan ahdistavin yö

Viikon uuvuttavan matkan jälkeen edessä oli paluu satamaan. Paluumatkalla vietimme viimeisen yön taas yhdessä kauniissa, tuulensuojaisessa poukamassa.

Itsevarmuus purjehtijana oli matkan aikana noussut kohisten. Ankkurointi tuntui kuitenkin aina stressaavammalta kuin poijussa yöpyminen.

Matkan viimeinen yö taisi olla se matkan ahdistavin. Testiajoista huolimatta oloni ei vain ollut satavarma siitä, että ankkuri todella on pohjassa kunnolla kiinni. Myönnettäköön, että minulla on paha tapa käydä päässäni läpi niitä kaikista pahimpia skenaarioita tilanteessa kuin tilanteessa, kuinka epätodennäköisiä ne sitten olisivatkin.

Kapteeni Rohanin mielestä olin vainoharhainen, mutta alituisen hätäilyni ansiosta onnistuin lopulta herättämään epävarmuutta myös hänessä. Olimme ankkuroituna valtavan luksusjahdin ja koralliriutan välissä, joten mahdollinen ajautuminen mihin tahansa suuntaan olisi ollut katastrofi.

Panikointi oli turhaa, mutta silti uni ei tullut silmään. Nousimme vuorotellen säännöllisesti tarkistamaan, että ankkuri on pitänyt.

Päivä 9 – Paluu satamaan ja tilinpäätös

Viimeisenä päivänä meillä oli edessä aallokkoisen passin ylitys ja satamaan purjehtiminen. Aallokko oli kova, ja palautimme veneen hiukan myöhässä mutta ainakin ehjänä.

Maankamara tuntui oudolta. Se keinui jalkojen alla vielä päiväkausia matkan jälkeen.

Olimme matkan jälkeen lopen uupuneita. Päällimmäinen tunne oli helpotus, että selvisimme hengissä ja ilman naarmun naarmua veneessä.

Keinuvan kotimme luovutus tuntui haikealta. Whitsundaysin saaristossa riittäisi nähtävää viikkokausiksi. Toisaalta kaipasin kipeästi pitkää kuumaa suihkua ja olin niin uupunut, että pelkkä ajatus aalloista aiheutti puistatusta.

Ensimmäinen purjehdus Australiassa oli ikimuistoinen, mutta ei todellakaan se rentouttavin loma. En oikeastaan edes suosittelisi purjeveneen vuokrausta kaltaisillemme täydellisille aloittelijoille.

Jos lähdet yhtä kokemattomana matkaan, suosittelen vahvasti maksamaan kahden tai useamman päivän opetuksesta. Niin moni asia voi mennä vikaan ja jos jotakin sattuu, lasku on kallis.

Matkalla tunsin ainaista stressiä miettiessäni muistimmehan nyt tehdä kaiken oikein, kiinnittää köydet ja kääntää jokaisen veneen miljoonista vivuista oikeinpäin. Menikö ankkurointi oikein? Valitsimmeko oikean poijun?

Matka olisi varmasti ollut rentouttavampi, jos kokemusta olisi ollut edes hiukan. Silti, ei kyllä kaduttanut. Epämukavuusalueelle astuminen palkittiin onnistumisen tunteella ja reissulla, joka ei varmasti unohdu ikinä. Purjehduksen into kipinöi kovemmin kuin ikinä, ja olemme jo pohtineet veneen ostamista jossakin hamassa tulevaisuudessa.

Lue myös:

Unenomainen Whitsundaysin saaristo ja Australian paras ranta
MATKAOPAS: AUSTRALIA
Coron – Palawan – Purjehdusseikkailu Filippiineillä