Australian länsirannikon Exmouth ja Cape Range ovat vielä toistaiseksi melko salaisia helmiä. Syrjäisen sijaintinsa ansiosta ne ovat säilyneet rauhallisina pakopaikkoina. Täällä saat nauttia autioista, valkohiekkaisista rannoista usein ilman ristin sielua ympärillä.
Exmouth itsessään ei ole kovin kummoinen, pieni trooppinen käpykylä. Kaupunki tunnetaan ensisijaisesti valashaista, joiden kanssa rannikolla pääsee pulikoimaan tiettyyn aikaan vuodesta.
Sen sijaan Exmouthin kupeessa, noin tunnin ajomatkan päässä sijaitsee komea Cape Range National Park. Tästä puskaradio oli meille kuiskinut pitkin matkaa, eikä suotta. Kymmeniä autioita paratiisirantoja toisensa jälkeen, täysin luonnonhelmassa, kaukana asutuksesta. Uskomattoman kirkasta vettä ja upeita koralleja.
Kansallispuistossa ihailimme upeinta vedenalaista maailmaa, mitä olemme tähän asti Australiassa kokeneet. Edes Iso Valliriutta ei meidän kokemuksiemme mukaan piekse tätä, tosin aina meidän siellä ollessamme vesi oli sameaa syklonin seurauksena.
Eräs tyttö leirintäalueella kertoi uiskennelleensa täällä pitkän aikaa kilpikonnan kanssa. Tästä inspiroituneina yritimme tietysti löytää omat kilpparimme. Rohania varsinkin oli vaikea saada pois vedestä, ja välillä oli sydän läpättäen pakko hätäillä, milloin hai vie miehen. Niitä nimittäin täällä riittää, mutta ne kuulemma ’yleensä pitäytyvät omissa oloissaan’.
Turquoise Bay on Cape Rangen kenties kuuluisin ranta, mutta samanlaisia unelmarantoja täällä riittää pitkin rannikkoa.
Suoraan rannalla sijaitsevan leirintäalueen asukit kokoontuivat joka ilta auringon laskiessa vaihtamaan kuulumisia ja road trip -kokemuksia drinksujen merkeissä. Pöydässä oltiin joka ilta yhtä mieltä siitä, että this is the good life.
Pimeän tultua kääriydyimme rannalla makuupussiin tuijottamaan tähtiä. Tähtitaivas täällä on jotain aivan muuta. Tunnin sisällä bongasimme huimat 15 tähdenlentoa, ja toivomukset loppuivat kesken.
Cape Rangen kansallispuistosta löytyy muutakin kuin rantoja, vaikka ne kansallispuiston kohokohta ovatkin. Meillä aktiviteetteja dominoi rantakoomailu, mutta jottei ihan mene löhöilyksi, kävimme sentään yhtenä päivänä reippailemassa läheisellä Yardie Creekillä. Punaisten jyrkänteiden keskellä virtasi kirkkaansininen joki. Ei paskemmat lenkkimaisemat!
Ihailtuamme viimeistä auringonlaskusa Cape Range National Parkissa lähdimme ajelemaan kohti seuraavaa kohdetta. Koko road tripin ajan Melbournesta asti olin panikoinut, että ajamme kengurun päälle.
Kiljaisin, kun kenguru melkein loikkasi auton eteen Rohanin väistäessä täpärästi. Yhtäkkiä tienreunat olivat täynnä kenguruita. 50 kilometrin matkan ajoimme silmät tarkkana korkeintaan neljääkymppiä, kun molemmin puolin tietä kymmenet ja kymmenet kengurut näyttivät mutustivat ruohoa, valmiina syöksymään pakun eteen.
Kerrassaan hämmentävä kokemus. Toki tiesimme, että kengurut tulevat piilostaan auringonlaskun aikaan, mutta tässä mittakaavassa emme olleet nähneet niitä missään. Tätä ennen olimme nähneet kansallispuistossa vain pari hassua kengua, ja nyt satoja ilmestyi kuin tyhjästä.
Kamikazekengurut näyttivät olevan oma lajinsa. Viime hetkellä kengurut itsetuhoisesti syöksyivät kuolemaansa, ja kuin ihmeen kaupalla pääsimme perille ilman yhtään ruumista omallatunnollamme.
Perille päästyämme, illallista mussuttaessa arvioimme, montako kengua tuli nähtyä. Tulimme siihen lopputulokseen, että ihan vähintään viisisataa kengua, ehkä jopa kaksinkertaisesti. Useimmiten kengut loikkivat ihmisiä pakoon jo kaukaa, mutta näitä ei näyttänyt hetkauttavan ison pakettiauton vierestä hurauttaminen, vaan jatkoivat muina kenguina ruohon mussuttamistaan, monilla vauva-joey pussissa.
