Lisää tunnelmia häämatkalta riksarallista Intiassa! Jos missasit ensimmäisen osan, lue se täältä.
Riksaralli ympäri Tamil Nadun osavaltion kesti seitsemän päivää. Päiväkilometrit vaihtelivat 150 ja 250 kilsan välillä. Siispä kuvittelimme ihan oikeasti ennen matkaa, että ralli on helppo sunnuntaiajelu, jonka aikana ehdimme tehdä turrejuttuja, chillata ja tutustua nähtävyyksiin.
Taas kerran olisi pitänyt muistaa, että ollaan Intiassa.
Matkat kestävät paljon kauemmin kuin miltä paperilla vaikuttaa. Riksa kulkee parhaimmillaan viittäkymppiä, ja tiet ovat usein tukkoisia.
Tiet Tamil Nadun osavaltiossa ovat hyvässä kunnossa verrattuna muuhun Intiaan, ja siltikin kunto vaihteli asfaltista kuoppaistakin kuoppaisempiin maanteihin, joilla eteneminen oli etananvauhtia. Maaseudulla liikenne rauhoittui, mutta samalla bussien ja rekkojen vauhti kasvoi samassa suhteessa.
Riksalle on myös noin tunnin välein annettava lyhyt breikki jäähtymiseen, muuten kerjää ikävyyksiä. Joinakin päivinä ajoimme yli kymmenen tuntia pikaisilla stopeilla.
Päivät olivat rankkoja. Herätyskello herätti joka aamu kuudelta, sillä 7.30 piti olla valmiina. Sitä ennen piti ehtiä syödä aamiainen, kuunnella päivän briiffaus, pakata ja putsata riksa. Kahdeksan kieppeillä lipun heilautuksella lähdimme matkaan, äänitorvet ja monilla omat tunnusbiisit kajareista raikuen, meillä tietenkin tiiminimen mukaisesti Pinky & The Brain. Parissa kaupungissa aamun starttia olivat seuraamassa myös televisiokamerat.
Intian maaseudulla kun oltiin, vessastopit olivat juuri niin miellyttäviä kuin kuvitella saattaa.
Lounaalla ei usein ollut yhteistä kieltä, menua saati ruokailuvälineitä. Käsin, tai oikealla kädellä jos tarkkoja ollaan, popsimme vetiset currytkin.
Mätöt olivat herkullisia poikkeuksetta. Kenties siinä on jotain perää, ettei ruoka maistu yhtä hyvältä aseilla syötynä! Yleensä setti oli yksinkertainen curry ja chapati -leipä, mutta silloin tällöin pääsimme nauttimaan huikeita 12 ruokalajin thaleja.
Muutaman kerran vierailimme riksarallin yhteistyökumppanina toimivan hyväntekeväisyysjärjestön rakennuttamissa kouluissa.
Nämä kouluvierailut olivat rallin parasta antia. Lapset olivat riemuissaan hassusti pukeutuneiden valkonaamojen visiitistä. Jotkut jakoivat lapsille lahjoja, kuten kyniä, vihkoja tai karkkia. Lasten lahjominen on ongelmallista, sillä se voi opettaa lapset näkemään länkkärit vain kinuamisen kohteina. Parempi tapa on antaa lahjat koululle tai opettajille.
Vierailimme myös kuurojen lasten koulussa, jonka herttaiset lapset valloittivat sydämemme. Joissain luokissa nousi täysi kaaos lasten roikkuessa lahkeissa ja kirkuessa ympärillämme. Krikettimatsissa lapsia vastaan kärsimme rökäletappion. Vierailu oli epäilemättä lasten kouluvuoden kohokohtia.
Ajaminen oli uuvuttavaa, sillä riksan ratissa saa olla skarppina. Isommalla menopelillä on etuajo-oikeus, vaikka harvemmin sitä tulee mieleen kamikazerekan eteen kurvata muutenkaan. Poikkeuksena sääntöön hienompi auto antaa tietä lommoiselle, vaikka olisikin kookkaampi. Se, kenellä on enemmän menetettävää siis väistää.
Äänitorven käyttö on ehdottoman tärkeää. Intialaiset ajavat toinen käsi torvella, ja liikenteessä töötätään jo ihan pelkästään merkiksi siitä, että ollaan olemassa. Tööttiä huudatetaan myös kun ohitat toisen ajoneuvon tai temppelin, ja joskus huvin vuoksi. Pitempi tööttäys tarkoittaa, että olet jonkun tiellä.
Intiassa äänitorven huudatus ei siis ole merkki jonkun urpoilusta liikenteessä, vaan kommunikaatiota, jonka ansiosta liikenne sujuu, jopa yllättävän hyvin. Jollain ihmeen tapaa tämä kaaos kuitenkin nimittäin toimii.
Mukaan pakatut korvatulpat tulivat totiseen tarpeeseen vastaantulevien bussien tärykalvot räjäyttävien äänitorven töräyttelyjen jälkeen, mikä herättäisi kuolleetkin. Veikkaan, että kuuloaisti heikentyi muutaman pykälän tällä reissulla.
Seitsemän päivää Intian teillä meni hengitystä pidätellen vaatteet hiestä märkinä, eikä pelkästään lähes 40 asteen kuumuuden takia. Kuumottavimpia tilanteita olivat ohitukset hullujen tuhatta ja sataa painavien rekkojen ja bussien kanssa.
Hullunkiilto silmissä kaahaavat bussikuskit ovat Intiassa maanteiden kuninkaita. Heille pieni riksa on pelkkä kärpänen liiskattavaksi.
Jatkuvasti olin varma, että nyt kutsuu matojen valtakunta ja manalan majat, kun kaasu pohjassa pyyhältävä bussi hipoi alle puolen metrin päästä. Intialaiskuskit tuntuvat kuitenkin näkevän sentin tarkkuudella, minkä verran tilaa on ohittaa.
Intiassa on ihan normimeininkiä, että bussi kaahaa kohti väärällä puolella tietä ja väistää viime hetkellä. On ihan normaalia myös, että rekka lähtee ohittamaan samaan aikaan kun vastaan tulee toinen rekka, ja toiselta puolelta ohittaa mopo. Siis neljä ajoneuvoa rinnakkain kapealla tiellä.
Yhtäkkisten monsuunisateiden yllättäessä tuulilasin läpi ei nähnyt mitään, ja ainoa vaihtoehto oli kurvata tien viereen ja odotella sateen loppumista. Maaliin piti yrittää päästä ennen auringonlaskua, sillä edes järjestäjät eivät halunneet meidän ajavan pimeässä. Aina se ei onnistunut, ja sateessa pimeässä isossa kaupungissa ajaminen Intiassa ei ole kokemus, mitä jään kaipaamaan.
Saavuttuamme myöhään iltapäivällä hotelliin meidät otettiin usein vastaan kuin kuninkaalliset. Kaulaan pujotettiin simpukkakoru ja henkilökunta jonotti poseeraamaan kuviin kanssamme.
Kun on istunut hermot riekaleina riksassa kymmenen tuntia pölyä niellen ja saasteita hengittäen tukahduttavan kuumassa ilmastossa, meidän prioriteettimme oli kuitenkin kylmä Kingfisher ja pulahdus uima-altaaseen, jos sellainen hotellista löytyi.
Ja voi sitä lian ja noen määrää! Päivän jälkeen riksassa ihonväri alkoi muistuttaa paikallisia, eikä se johtunut auringosta. Kerran jouduin käymään kolme kertaa suihkussa, ennen kuin valkoinen pyyhe pysyi kuivatessa valkoisena.
Huonepalvelusta parin bissen tilaaminen ei koskaan ollut yksinkertaista, ja henkilökunnan kanssa jankuttaessa teki mieli repiä hiukset päästä. Luku kaksi ei oikein tahdo sujua intialaisilta englanniksi. Kun pyysimme kahta bisseä puhelimessa, vastaus oli aina sama: ”One or three?” ”TWO!!!” ”You want three?” Jankutus jatkui, kunnes uskoimme viestin menneen perille. Ovella odotti kuitenkin aina joko yksi tai kolme bisseä. Olisi kai pitänyt tilata suoraan viisi, sillä ilta usein venähti pitkäksi, kun innostuimme kertaamaan päivän kokemuksia kanssakilpailijoiden kanssa hotellin baarissa.
Kädet kuvittelivat vielä yölläkin olevansa riksan ratissa, ja vibrasivat kuin pahimmallakin ammattikrapulaisella.
Rickshaw Challenge -riksaralli ei ole pelkkä huviajelu. Rallissa kerättiin rahaa Intian vähäosaisten lapsien hyväksi yhdessä Round Table India -hyväntekeväisyysjärjestön kanssa. Kerätyt fyffet käytetään koulujen rakentamiseen alueilla, joiden lapsilla ei muuten olisi mahdollisuutta koulutukseen. Vierailimme kolmessa koulussa, jotka ovat rakennettu riksaralleista saaduilla rahoilla, ja näimme näin omin silmin, mitä voimme saada yhdessä aikaan. Round Table Indian ’Freedom through Education’ -ohjelma keskittyy koulujen rakentamiseen ja laadukkaan opetuksen järjestämiseen sinne, missä sitä eniten kaivataan. Intiassa on maailman eniten lukutaidottomia. Kouluja ei ole, ne ovat liian kaukana tai siellä ei ole mahdollista käydä, ja opetuksen taso on kehnoa.
Intian köyhyys on sydäntäsärkevää, ja paras tapa nousta köyhyydestä on koulutus. Ilman koulutusta köyhillä ei ole mahdollisuutta parempaan elämään. Mitä luulet, minkälainen elämä on edessä köyhällä kastittomalla kuurolla tai orvolla lapsella Intiassa? Näiden lasten tulevaisuus on jokapäiväistä selviytymistaistelua. Koulutuksen avulla lapsilla, joiden elämä on muuten kurjuuteen tuomittu, on mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä. Autetaan siis yhdessä näille lapsille valoisampi tulevaisuus! Kaikki kerätyt varat menevät vähentämättöminä suoraan projekteihin. Tule mukaan auttamaan osoitteessa: Rickshaw Challenge – Team Pinky & The Brain .
Missä mentiin, miten homma toimi, ja miksi meillä oli kahelit peruukit päässä? Viimeiset fiilikset riksarallista ensi kerralla!
Näytä kommentit
Huoh... Intia.
Tavallaan kyllä haluaisin jälleen tuonne, vain voidakseni miettiä jälleen kerran mitä ihmettä siellä teen...
Mielenkiintoinen ralli. En lähtisi edes hyväntekeväisyyden nimissä vaarantamaan henkeäni intialaisen liikenteen sekaan riksalla. Olen yksinkertaisesti liian vanha ja mukavuudenhaluinen siihen. Mutta onnea ja hyvää saldoa hankkelle!
Kiitos Anna! Heh, molemmilla Intian matkoilla oon miettinyt samaa, ja silti haluan sinne taas takaisin :) Tässä koeteltiin kyllä jo meikäläisenkin seikkailunhalua, silti, ei kyllä kaduta!
Tekisi mieli sanoa, että hullun hommaa tuo riksalla ajelu Intiassa, mutta en kuitenkaan sano, koska itsekin olen lähdössä autolla Siperiaan.
Heh, ei kuulosta selväjärkisen touhulta sekään :)
Ihanaa päästä lukemaan jatkoa tähän juttuun!
Tuo tööttäily oli "olemassaolemisen merkki" myös Costa Ricassa. Toki liikenne ei ollut niin kaottiista siellä. Mutta tasa-arvoiseen risteykseen tultaessa tööttäämällä kerrottiin muulle liikenteelle, että täältä tullaan, eikä muuten aiota väistää ;)
Taitaa olla aika monessa paikassa. Intiassa kyllä hemmetin äänekkäät ne töötit. Kuulovaurioita varmaan saatiin matkamuistoksi!
Huh mitä menoa! Mutta tosi mielenkiintoista ja hiukan erilainen häämatka! :) Kouluissa vierailu varmasti oli mieleenpainuva kokemus.
Vastaanotto kouluissa oli kyllä huikea. Pelattiin lasten kanssa krikettiä ja lentopalloakin, ja tietenkin hävittiin.
Kiersitte siis Intiassa riksan kyydissä? Kuulostaa tosi jännältä, pitää lukea myös tarinan ensimmäinen osa :) Intia on sellainen maa, mikä ei ole koskaan kiinnostanut, mutta sieltä on kiva lukea juttuja aina välillä.
Eka osa varmaan selventää joo. :) Intia ei varmasti oo matkakohde kaikkien makuun. Onneksi joihinkin kohteisiin voi tutustua ihan vaan kotisohvalta!
Aikamoista! Ruuat kuulostavat ihan huipuilta. Tuli mieleen, että riksan kyydissä olisi aika ikävä vetää Delhi belly -meiningillä, mutta ilmeisesti teillä kävi tämän suhteen hyvä mäihä. :) Tuo tööttäily on tosiaan melkeinpä missä vain paitsi Suomessa muunlaisenkin kommunikoinnin muoto kuin vain haistattelun. :) Monissa paikoissa Euroopassakin mutkaisilla teillä tööttäillään ennen kurveja ihan vain siksi, että mahdolliset vastaantulijat tajuaisivat pysyä mutkassa omalla kaistallaan ja ylipäätään varoa muuta liikennettä.
Ruoka on yksi parhaista asioista Intiassa. Ainakin jos selviää ilman delhi bellyä, meillä tosiaan kävi tuuri tällä kertaa :) Intiassa töötätään koko ajan, PAITSI silloin kun se olisi erityisen tärkeää kuten noihin kurveihin ajaessa. Näin ainakin joskus vuoristoteillä. Intialaiskuskien itsevarmuus on ihailtavaa, mutta vuoristoteillä tuli oikein ikävä niitä tööttäilyjä. Rajasthanin vuoristossa ajettiin kolarikin, mistä kirjoitinkin aiemmin.
Tää kuulostaa ihan TV-sarjalta :D Tuollaista Intiaa voisin itsekin kokea. Jotenkin Intia on aina ollut ehdottomasti "en mene"-listalla, mutta viime aikoina se on alkanut kiinnostaa paljonkin. Tuo tööttäily on aika ärsyttävää, mutta asiaan kuuluvaa noissa maissa. Tää on kyllä aika hieno once in a lifetime- kokemus :)
Tästä ois saanut hyvän TV-sarjan :) Intia ei ole se helpoin matkailumaa, ja se jakaa mielipiteet. Me ollaan Intia-koukussa :) Tööttäilyn kestää, kun on korvatulpat!
Vähän nauratti tuo lause, ettei riksharalli ole pelkkä huviajelu. No ei se siltä kuulostakaan, yhtään! :D Mahtava proggis joka tapauksessa, mutta edelleen vähän kauhistuttaa! Aivan mielettömän hieno tuo teidän riksha kyllä on... En myös oikein tykkää tuosta lasten lahjomisesta. Erityisesti karsastin karkin antamista pienissä hyvin eristyksissä olevissa vuoristokylissä Ladakhissa, siellä tuskin on hammaslääkäriä nähtykään, tietävätköhän edes mikä sellainen on... näin ne vaan monet turistit niitä karkkia jakelivat ja me pahoja katseita heidän suuntaansa. Lapset osasivat englantia tasan tämän verran: "Give me a pen! Give me money!" Ihania nuo teidän kouluvierailukuvat ovat :)
Hehheh :) Rankka kokemus, mutta ikimuistoinen! Joo ei lahjuksia lapsille. Joku tiimi oli tuonut koululle lahjaksi krikettimailoja, mikä oli ihan hieno ele. Ladakh on ehdottomasti seuraavana listalla Intiassa, tosi moni on sitä kehunut!
Huh, aikamoiselta kuulosti teidän meno! Voin vain kuvitella tuon intialaisen liikenteen ja sen kakofonian, melkein sain päänsäryn jo tätä lukiessani :D Intia ei ole koskaan erityisemmin vetänyt mua puoleensa, jotenkin jo ajatuksen tasolla ahdistaa se ihmisten ja äänten määrä. Vaikken sinänsä esim. suurkaupunkeja kavahdakaan, niin Intia tuntuu silti olevan mulle hieman liikaa. Mutta mahtavalta kuulostava idea, hyväntekeväisyydelle pitää aina nostaa peukkua :)
Intia on niin mielipiteet jakava maa. Siellä ei voi välttyä näkemästä ja kokemasta ikäviä asioita. Niin monet asiat on siinä maassa vielä pahasti vinksallaan. Jos tuntuu, että Intia saattaisi olla liikaa, niin se voi olla että se olisikin. Toisaalta monien päät on kääntyneetkin Intian matkalla. Itse en ikinä kuvitellut, että tykästyisin niin paljon Intiaan kuin tein.
Onpas mielenkiintoinen kokemus! Mutta kuulostaa itselleni hieman liian hurjalta :D Jännä kyllä kuinka noihin liikennekulttuureihinkin ajan myötä tottuu, vaikka alussa tuntuisi että uskaltaako sitä esimerkiksi Thaimaassa hypätä skootterin kyytiin. Onneksi ei sentään ole tarvinnut itse ajaa, pelkässä vasemmassa kaistassa olisi mulle jo liikaa mietittävää.
Kaikkeen tottuu ja itsevarmuus kasvoi äkkiä ratissa. Toisaalta meitä varoitettiin liiasta itsevarmuudesta, silloin niitä vahinkoja alkaa sattua. Hetken jouduin itsekin tätä miettimään, kun mies tätä reissua ehdotti, mutta ei meikäläistä kauaa tarvinnut suostutella :)