Nyt on kulunut tasan kuukausi siitä, kun palasin puolentoista vuoden Ausseissa asumisen jälkeen Suomeen. Mixed feelings, mixed feelings…

Olen taas päässyt puhumaan kunnolla suomen kieltä ja syömään suomalaista ruokaa, jäänyt monta kertaa melkein auton alle kun katson väärään suuntaan tietä ylittäessä ja unohtanut punnita kasvikset kaupassa. Olen nähnyt perhettä ja kavereita, saanut nauttia Suomen kesästä, hiljaisuudesta, puhtaasta ilmasta ja luonnosta, saunonut ja tehnyt kaikkia niin tuttuja asioita.

Pikkuhiljaa alan kuitenkin myös muistaa, miksi niin innokkaasti halusin aikanaan pois. Tuntui kuin tämä kaupunki olisi hitaasti tukehduttanut minua. Ja mikään ei ole Lappeenrannassa muuttunut. Joka päivä on edelleen sunnuntai. Vaikka on ollut ihana nähdä perhettä ja ystäviä, tuntuu ettemme ole paljoa sen enempää yhteyksissä kuin silloin, kun asuin toisella puolella maapalloa.

Kuinka koti määritellään? Onko se paikka, jossa kasvaa ja varttuu? Se tekee ainakin paikasta tutun. Joskus liian tutun. Nuoruuden kotiin liittyy paljon muistoja sekä hyvässä että pahassa. Onko koti paikka, jossa tunnet olevasi kotonasi? Koska en tunne olevani enää kotonani Suomessa. En tunne kuuluvani enää tänne. Jos koti on siellä, missä sydän on, meikäläisen sydän on tällä hetkellä jossain päin Norjaa, sillä sussuni on kiertämässä Norjaa. Kuulunkohan enää koskaan minnekään? Kuuluinko ikinä minnekään?

Nyt tuntuu siltä, että olen jumissa täällä olosuhteiden pakosta. Haluan käydä kouluni loppuun. Mutta ihan vaan tiedoksi, että reissunarkomaani suunnittelee jo seuraavaa reissua…