Intialaisessa kylässä

Intian väkiluku ohittaa pian Kiinan. Parin vuosikymmenen kuluessa siitä uskotaan muovautuvan suurvalta. Intian viimeaikainen nopea talouskasvu on saavutus ottaen huomioon, että 70 prosenttia ihmisistä elää edelleen maaseudun pienissä kylissä, joissa elämä ei juuri ole muuttunut satoihin vuosiin.

Sanotaan, että todellinen Intia löytyy maaseudulta. Täällä Intian talouskasvu ei näy. Yli puolet Intiasta elää edelleen köyhyysrajan alapuolella. Kolmannes intialaisista elää alle eurolla päivässä. YK:n mukaan kolmannes maailman aliravituista lapsista asuu Intiassa, lähes kaksinkertainen määrä Afrikkaan verrattuna. Intialaisten lukutaito ja elinajanodote on pahasti jäljessä muusta maailmasta.

Tilastot sikseen ja eteenpäin kuin mummo hangessa. Teimme visiitin tähän pikkuruiseen, Intian mittakaavassa nanokokoiseen kylään Jojawarin kaupungista. Hotellimme Rawla Jojawarin omistaja lähti itse mukaan oppaaksi.

Matkaan lähdettiin tyylillä. Kruisailimme läpi kuivien kukkuloiden vanhassa vintagejeepissä. Tien varressa siellä täällä ahneet apinat kyttäsivät ohikulkijoiden almuja. Täällä saattaa bongata myös leopardin. Siellä täällä näkyi naisia tai lapsia kantamassa vesisaaveja päänsä päällä. Aluetta asuttavat rabarit eli kameleita laiduntavat paimentolaiset. Jos olet kuullut Pushkarin kamelifestareista, festivaalien kamelit tulevat täältä.

Matkan varrella paikalliset pikkulapset olivat innosta pinkeinä nähdessään hienossa autossa ohiajavat valkonaamat. Lapset juoksivat pitkän matkaa jeepin perässä huutaen oppimiaan englanninkielisiä lauseita, samalla kun me takapenkiltä teimme kuninkaallisia vilkutuksia.

Pysäköimme auton keskelle pensaikkoa, ja puskien takaa näkyi kuin näkyikin rykelmä rakennuksia. Tässä dhanissa eli pikkuruisessa kylässä elää vain seitsemän perhettä, toki monessa sukupolvessa. Suurimmassa osassa Intian kyliä asuu alle tuhat ihmistä. Väriä tähän kuivaan pölyiseen asutukseen tuovat vain naisten kaikissa sateenkaaren väreissä kirkuvat sarit.

Kävimme tapaamassa kylän rikkainta miestä. Vanhan turbaanipään vauraudesta kertoi vain rannekello. Turbaanipäällä oli useampikin vaimo, joista yksi oli kokkailupuuhissa vääntäen chapati-leipää. Vaimo oli piilossa huntunsa takana ison hirssikasan vieressä. Helmihirssi on Rajasthanissa perusruokaa. Elämä täällä on karjasta huolehtimista, peltotöitä ja ruoanlaittoa antiikin aikaisten menetelmin. Naiset tekevät peltotyötkin tietysti upea sari ja kaikki omistetut helyt päällä.

Aika on täällä pysähtynyt. Kehityksestä kertoo vain se satunnainen moottoripyörä pihassa. Sähköä ei ole, eikä vessoja tai terveydenhoitoa tunneta. Polttoaineena käytetään lehmänsontaa, joka käy myös rakennusaineesta.

Alkeellisista olosuhteista huolimatta kylä ei ole Rajasthanin tai Intian köyhimpiä. Täällä lapset käyvät ainakin jonkinlaisessa koulussa, ja kaikille riittää syötävää. Ylimääräistä ruokaa viedään Jojawariin myytäväksi. Aikoinaan kylän pomo vei ruoan Jojawarin torille kerran kuussa härän vetämillä kärryillä, nykyään homma hoidetaan kätevämmin mopoilla. Tämäkään ei ole Intian kylissä itsestäänselvyys, sillä tiet ovat paikoin liian surkeassa kunnossa.

Kävimme tsekkaamassa myös lähellä sijaitsevan temppelin, jossa pappi asuu 24/7. Tässä kylässä ei lääkäreihin ole varaa. Sitä paitsi jos niistä on edes kuultu, niihin ei varmasti uskota. Näissä olosuhteissa on helppo olla taikauskoinen. Sairauksien iskiessä potilaat viedään temppeliin, jonne heidät jätetään kunnes joko kuolevat tai paranevat.

Pappi on kuulemma jatkuvassa oopiumihöyryissä. Ei ihmekään, sillä elämä yksin autiossa temppelissä mahtaa olla yksitoikkoista. Temppelin vieressä oli iso vuori tyhjiä viinapulloja. Ehdin jo miettiä, onko pappi kenties myös hiukan viinaanmenevä. Mutta ei, nämä viinapullot oli juotettu hindulaisuuden juoppojumalille!

Rajasthanilaisessa kylässä kuninkaiden maa kuulostaa lähinnä vitsiltä. Köyhiä toki yritetään auttaa milloin milläkin projektilla, mutta Intiassa kun ollaan, ne tavalla tai toisella epäonnistuvat ja kääntyvät itseään vastaan. Rahat katoavat korruptioon, ja useammin nämä ohjelmat, joiden tavoitteena on ollut auttaa köyhiä, vain lisäävät ahdinkoa. Esimerkkejä riittää, mutta mainittakoon vaikka köyhille jaettava ruoka-apu. Saadakseen ruoka-avustusta on oltava varaa lahjoa virkamiehiä. Seurauksena kaikkein köyhimmille tätä ruoka-apua ei heru. Sen sijaan ne, kenellä on varaa, lahjovat virkamiehiä ja saavat monta ruokakuponkia. Iso osa ruoasta menee suoraan virkamiehille ja päätyy myytäväksi mustassa pörssissä.

Runoissa, mediassa ja rikkaiden mielissä intialaisten kylien perinteistä elämää romantisoidaan, ylistetään ja pidetään lähes pyhänä. Iso osa Intian kyynistä eliittiä uskoo kylien olevan tärkeitä yhteiskunnan rakennuspalikoita, ja seurauksena kaupunkien kehitys kärsii.

Totuus on, että köyhissä kylissä elämä on usein kovaa. Kylien miehet pakenevat kaupunkeihin viimeistään, kun perheiden kasvaessa perhettä ei enää maanviljelyllä elätetä, jos elätettiin siihenkään asti. Ja töitä on vaikea saada. Intian vaurastumisen myötä kuilu kyläläisten ja kaupunkilaisten välillä syvenee. Jää nähtäväksi, mitä siitä seuraa. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa varsinkin kun kyseessä on Intia.

Tämä ei ollut ainoa kylävisiittimme Rajasthanissa, joten palataan aiheeseen vielä myöhemmin!