Lentomatkailun todellisuus

Tiedäthän sen fiiliksen, kun kone kiitää kiitoradalla ja alkaa kohota. Korvanapeista kaikuu fiilistä nostattava musiikki samalla kun ihailet maisemia ikkunasta linnun silmin. Ilmassa on jännittävä lähtemisen tuntu.

Tai näin ainakin ihmiset, jotka pitävät lentämisestä ovat sitä joskus kuvailleet. Todellisuudessa lentämisestä on glamour kaukana, ainakin ellet omista yksityiskonetta, ja varsinkin jos lennät useimmat lentosi muualta kuin Helsinki-Vantaalta, joka todella on lentokenttien aatelia.

Lentämisen todellisuus menee enemmän tai vähemmän jotakuinkin näin. Perustuu tositapahtumiin.

Saavun lentokentälle kerrankin oikein ajoissa, jotta ehdin varmasti syödä ennen lentoa, sillä halpalentoyhtiö yritti veloittaa ateriasta 24 dollaria. Tiskillä odottaa ennennäkemättömän pitkä jono. Ikuisuuden jonotettuani tiskin takana emäntä tokaisee, että olen myöhässä. Check-in on juuri suljettu. Puolentoista tunnin jonotuksen jälkeen ponnari alkaa olla jo tässä vaiheessa kireällä, mutta saan selvitettyä emännälle, että olen seisonut jonossa tuntitolkulla. Nainen ei vaikuta kovin myötätuntoiselta, mutta päästää minut läpi.

Seuraavaksi jonotetaan turvatarkastukseen. Tottakai minut poimitaan jonosta “satunnaiseen” pommitarkastukseen, niin kuin jokaikinen kerta.

Taas jonotetaan. Passintarkastuksen jälkeen alkaa olla jo kiire. Tax free -palautuksiin näyttää olevan ainakin tunnin jono, joten sen voin suosiolla unohtaa.

Ja taas jonotetaan, tällä kertaa koneeseen. Koneeseen pyydetään nousemaan paikkojen mukaisesti, mutta ihmisillä tuntuu olevan hirveä hinku koneen ahtaille paikoille istumaan. Tai sitten vain hengailemaan keskelle käytävää, vaikka takana odottaisi sata matkustajaa jonossa.

Koneeseen kuljetaan tietysti bisnesluokan ohi, jotta voimme pahoittaa mielemme kun näemme matkustajien siemailevan skumppalasiaan jalat suorina peiton alla.

Vilkaisen matkalippua: Jaahas, keskirivin keskipaikka. Koneen lähtö on viivästynyt, ja istumme paikoillamme yli tunnin. Ihan kuin yhdeksän tunnin lennossa ei muuten olisi tarpeeksi istumista.

Koneessa on kuuma, eikä yllä puhaltava minituuletin paljon lohduta. Takana istuva kakara alkaa potkia selkänojaa.

Kun kone vihdoin lähtee, lentoemäntä kehottaa minua ottamaan kuulokkeet pois korvilta lähdön ajaksi. Se siitä musiikin fiilistelystä.

Pian nousun jälkeen lähes koko kone vetelee sikeitä, paitsi minä. En ole koskaan oppinut pystyasennossa nukkumisen saloja. Mutta onneksi on elokuvat. Paitsi että viihdesysteemini tuntuu olevan rikki. Pyydän lentoemoa korjaamaan asian. Tässä menee kaksi tuntia.

Viihdesysteemi alkaa toimia, mutta suppea leffatarjonta on jo nähty. Alan silti katsoa jotakin vanhaa pätkää, kunnes viereisen paikan nuokkuva kiinalaismummo tokaisee: “Screen off, please.”

Koska en jaksa alkaa tappelemaan mummeliinon kanssa, alistun kohtalooni ja tuijotan selkänojaa loppumatkan. Palelen, sillä nyt koneessa on kylmä. Peitosta pitäisi maksaa.

Janokin alkaa olla sietämätön. Yhdeksän tunnin aikana vettä tarjoillaan kaksi pientä mukillista. Olin ostanut turvatarkastuksen jälkeen vesipullon, mutta sekin käskettiin heittää pois.

Kun edessä istuva laskee selkänojaansa polveni porautuvat siihen. Takapenkin kakara jatkaa potkimistaan.

Kaiken kukkuraksi koneessa haisee. Epäilen viereisen penkin mummelia.

Lentämisen kauheus

Väsymys alkaa olla elävien kuolleiden luokkaa. Säpsähdän hereille sekunnin nuokahtamisen jälkeen, ja sitä seuraa niin kivulias niskan suoristus, että epäilen pysyvää vammautumista.

Toinen vierustoverini alkaa nojata minuun nukkuessaan. Vaivihkaa yritän töniä häntä omalle paikalleen. Olkapäälleni valuu kuolaa.

Yritän välttää vessassa käyntiä viimeiseen saakka, mutta lopulta minun on alistuttava kohtalooni. Ensin joudun kiipeämään kuin Spiderman koisivan vierustoverini yli. Koneen vessassa odottaa ihana näky: joku ei ole ihan osunut pönttöön. Ja tottakai muuten niin tasainen lento alkaa juuri nyt pomppia. Vessaa vetäessä kuulostaa siltä, että se imaisee minutkin syövereihinsä.

Kun pääsen takaisin paikalleni turbulenssi pahenee. Lentopelkoisena alan olla varma, että tästä ei hengissä selvitä. Normaalisti puristaisin kädet hikoillen käsinojia, mutta vierustoverit ovat ahnehtineet ne molemmat. Katselen lentoemojen ilmeitä, näkyykö heissä paniikin merkkejä? Tyypillisesti lentomatkoilla vainoharhaisiin tapoihini kuuluu myös kuulostella, kuuluuko kapteenin äänessä itsetuhoinen masennus, ja tarkkailla matkustajia siltä varalta, että joku käyttäytyy epäilyttävästi.

Kun kone laskeutuu, olen niin väsynyt, etten enää edes välitä, pääsenkö elossa perille. Kapteeni kuuluttaa, että ikkunasta näkyy upeat kaupunkimaisemat. Niin varmaan, mutta ei niitä täältä keskeltä näe.

Koneen laskeuduttua korvat ovat niin lukossa, että olen koko loman puolikuuro.

Odottaminen ei toki vielä ole ohi, vaan ensin odotetaan koneesta ulos pääsyä. Sitten jonotetaan viisumia ja passintarkastusta. Jos hyvin käy, laukut ovat päässeet perille, ja saan ne vielä myös käsiini hihnan ympärille muodostuneen ihmismuurin läpi.

Ei sillä lomalla enää niin väliä, kunhan pääsen nukkumaan.