Road trip Sardiniassa, osa 2 – Veneilyä Cala Gononessa

Eteläisen Sardinian aurinkorannikolta kurvasimme autolla itärannikolle, jossa autiot unelmarannat toisensa jälkeen jatkuivat. Kaikilla ei ollut aikaa pysähtyä. Mieleen jäivät erityisesti Cala Sinzias ja Costa Rei. Niin kuin edellisessä postauksessa tuli jo päiviteltyä, en tiennyt, että Euroopasta tällaisia paikkoja edes löytyy.

Etelärannikon hullu hiekkamyrskykin oli laantunut, joten mielelläänhän tänne olisi hetkeksi jäänyt loikoilemaan. Valitettavasti meillä oli kiire kohti Oroseita, jossa meillä oli hotsku kolmeksi yöksi buukattuna.

Costa Reistä moottoritie kääntyi vuoristoon. Sardiniasta 90% on vuoristoa. Auton ikkunasta näkyi viehättäviä vuoristokyliä, rotkoja, laaksoja, ja myös mm. Euroopan syvin kanjoni.

Maisemat olivat huikeat, mutta kapeilla, mutkaisilla, ihan jyrkänteen laidalla kulkevilla teillä meinasi alkaa jännittää. Kauhuissani kuikuilin vierestä alkavaa pudotusta ja valmistauduin kuolemaan samalla kun Rohan kaahaili innoissaan mutkiin.

Sardinia on pieni, mutta tiet ovat mutkaisia, ja matkaan Cagliarista Oroseihin (kartassa A-B) upposi koko päivä. Vihdoin auringon laskiessa laskeuduimme vuoristosta Oroseinlahteen, joka on tunnettu vaikeapääsyisistä, eristyksissä olevista unelmarannoista.

Sardinia on paitsi auringonpalvojien, myös vaeltajien ja kiipeilijöiden heikommin tunnettu paratiisi. Oroseinlahti kansallispuistoineen olisi ollut ihanteellinen paikka myös näihin hommiin. Harmi, että auringossa loikoilemiselta emme olleet varanneet yhtään aikaa muihin aktiviteetteihin.

Cala Gonone on tukikohta ja lähtöalusta alueen paratiisirannoille. Jos olisimme olleet fiksuja ja tehneet taustatyömme, olisimme bunkanneet täällä, tai vaihtoehtoisesti hulppeissa panoraamamaisemissa jossain sympaattisista vuoristokylistä, jotka eivät montaa turistia ole vielä nähneet, kuten viereisessä Dorgalissa. Sen sijaan ajoimme Cala Gononen ohi Oroseihin, vain jotta saisimme heti seuraavana aamuna ajaa takaisin.

Oroseinlahden piilotetuista paratiisirannoista pääsee nauttimaan vain pitkällä patikoimisella tai vaihtoehtoisesti botskilla. Kuminen moottorivene kustansi Cala Gononen satamassa vajaa satasen. Kumpikaan meistä ei ollut ennen veneen ratissa ollut. Federicon huonolla englannilla tehdystä minimaalisesta briiffauksesta jäi mieleen vain se, että pelastusliivejä ei kuulemma tarvita…

Nämä botskit kulkevat yllättävän lujaa. Alkumatka meni henkeä pidätellen ja epätoivoisesti etsien jotakin, mistä pitää kiinni veneen pomppiessa aallokossa. Olikohan se nyt sittenkin ihan varmaa, ettei pelastusliivejä tarvita?

Missionamme oli: 1. Etsi autio ranta, 2. heitä ankkuri ja 3. ui rantaan. Botskeja ei ollut lupa viedä rantaan asti. Aution rannan löytäminen ei täällä ole iso haaste. Paikka on täynnä autioita poukamia ja paratiisirantoja toisensa jälkeen, luolia, tippukiviluolia, kivimuodostelmia ja uskomattoman kirkasta turkoosina kimmeltävää vettä. Näin upean väriseen ja kirkkaaseen veteen ei monessa paikassa olla törmättykään.

Yksi kuuluisimmista näistä rannoista on yllä oleva Cala Goloritze. Yli sata metriä korkealla kivimonoliitilla roikkui elämäänsä kyllästyneitä kiipeilijöitä. Tätä tarkoin suojeltua rantaa ei ole botskilla lupa lähestyä 300 metriä lähemmäs. Kuten kuvistakin näkyy, kaikki eivät näitä sääntöjä ihan kirjaimellisesti noudattaneet…

Ja siihen oli ehkä syynsä. Kuten sanottu, aution rannan löytäminen ei ollut ongelma. Mutta Federico sai ankkurin heittämisosuuden kuulostamaan paljon helpommalta kuin se todellisuudessa oli, ainakin näille uusavuttomille. Ankkuri kun ei meinannut tarttua mihinkään hiekkapohjassa. Onnistuimme sitkeän taistelun jälkeen rantautumaan yhdelle rannalle, mutta pelko perseessä panikoimme koko ajan, että paatti karkaa. Sen jälkeen emme enää uskaltaneet jättää venettä haaksirikkoutumisen pelossa, ja levytimme loppupäivän botskissa ja katselimme kaihoisasti rannalle.

Vähän vilpoisa, tuulinen keli ei ollut ihanteellinen tälle reissulle, mutta paikka oli kyllä mieletön. Yllä kuvia omasta suosikkirantsustani Cala Lunasta, jossa on kuvattu leffojakin. Olisi tietysti ollut kiva päästä sitä hiekaltakin ihailemaan. Parin yön jälkeen itärannikolla oli aika ajaa halki Sardinian lounaisrannikolle Costa Verdeen, ja sieltä takaisin etelän paratiisirannoille, jossa levytimme loppuajan. Siitä lisää ensi kerralla!