Muutosten tuulia, nomadielämän opetuksia ja uudenvuodenlupauksia

Istun parasta aikaa Sri Lankan palmurannan tuntumassa sijaitsevassa kahvilassa. Ulkona palmut huojuvat tuulessa ja aallot tyrskyävät rantaan. Tuuletin ei juuri viilennä ja hiki virtaa, mutta rakastan suolaisen meri-ilman tuoksua.

Meillä on vielä pari viikkoa aikaa nauttia rantaelämästä Sri Lankassa, ennen kuin vaihdamme maisemaa tältä erää viimeiseen kohteeseemme, tällä kertaa Malediivien postikorttirannoille. Odotan jo Australiaan paluuta into pinkeänä. Odotan sitä lähes yhtä paljon kuin Malediivien vetten ylle rakennettua bungalowmajoitusta, tai yhtä paljon kuin odotin aikoinaan diginomadielämän alkua. Odotan rutiineja, kotona kokkailua, ystävien kanssa juoruilua, leffahetkiä sohvalla, terveellistä ruokaa viherjuomineen, patikointia Australian ihanassa luonnossa, ja ennen kaikkea lepoa, lepoa ja lepoa. Ja kunhan olo on tarpeeksi hyvä, paluuta treenaamisen pariin.

2019 tulee olemaan suuri muutosten vuosi. Helmikuun lopussa palaamme siis lähtöruutuun Australiaan, josta seikkailumme alkoi 14 kuukautta sitten.

Takana on 14 kuukautta nomadielämää, elämää ilman kotia 14 eri maassa läppärillä töitä tehden ympäri maailmaa. Diginomadielämälle emme ole sanomassa lopullisia hyvästejä, mutta tauko tulee enemmän kuin tarpeeseen. Terveys on laitettava etusijalle, ja se vaatii nyt kunnon varikkopysähdystä. Samalla otamme tämän tauon aikalisänä. Nyt on oiva aika pysähtyä miettimään, missä mennään, ja mitä oikeasti haluamme elämällä tehdä.

Kun kroppa sanoo pelin poikki

Onko järkeä matkustaa loputtomasti, jos siitä ei voi nauttia täysillä, uppoutua matkaan jokaisella solulla? Kaipaan kadoksissa olevaa omaa energistä ikiliikkuja-itseäni. Tuntuu siltä, että haluan kaatua sänkyyn, pimeään hiljaiseen huoneeseen ainakin kahdeksi kuukaudeksi. Ajatus ei kulje ja eteenpäin porskutetaan lähinnä kahvin voimalla. Siinä missä alkumatkasta vielä joogasin ja kävin salilla, nyt kuntoa voi lähinnä kuvailla sanalla rapakunto. Entisenä himoliikkujana en ole tottunut siihen, enkä pidä siitä sitten yhtään. Tuntuu, etten ole oma itseni enää.

On aika pistää seikkailut jäihin, kunnes kroppa kulkee taas sopusoinnussa seikkailijasielun kanssa.

Tästä vuodesta ei tule kovin seikkailurikasta, ja se on välillä ihan ok. Meillä on varattuna tälle vuodelle Australiaan palaamisen jälkeen yksi ainut ulkomaan matka, ja sekin on lepoloma Thaimaassa. Jos palaudumme nopeasti, tarkoitus on myös seikkailla hiukan Australiassa.

En välitä tyhjistä uudenvuodenlupauksista, mutta säännöllisen tavoitteiden asettamisen koen tärkeäksi. Viime vuonna halusin päästä asemaan, jossa voin tehdä töitä reissun päältä. Tänä vuonna tavoitteet ovat erilaisia, mutta sitäkin tärkeämpiä.

Tämän vuoden tavoite on puhtaasti lepo, palautuminen ja parantuminen.

Sairaspäiviä on mahtunut matkaan aivan liian paljon. Olen joskus tainnut mainita, että kamppailen tiettyjen autoimmuunisairauksien kanssa. Eikä tuon miehenkään terveydessä kyllä kehumista ole. Nomadielämä pisti jo valmiiksi uupumuksen partaalla olevan kropan lisäkoetukselle. Nomadielämä on ollut huomattavasti stressaavampaa, kuin mitä etukäteen kuvittelimme läppärielämän palmun alla edes voivan olla.

Työn ja reissuelämän tasapainottaminen ei ole niin yksinkertaista, kuin miksi sen ehkä kuvittelee. Diginomadielämä ei todellakaan sovi kaikille, ja siihen liittyy paljon kääntöpuolia ja kompromisseja. Kääntöpuolista huolimatta emme ole saaneet siitä vielä tarpeeksemme. Meillä on vahva aikomus palata tien päälle sen jälkeen, kun vointi on parempi. Olemme nyt saaneet maistaa vapautta, emmekä vaeltajasieluina ole siitä ihan helposti valmiita luopumaan. Se on kuin päästäisi sisäkissan kerran ulos seikkailemaan; takaisin kotikissaelämään ei noin vain palatakaan. Vaellusvietti voittaa edelleen pesänrakennusvietin.

Tähän vuoteen liittyy lepäämisen ja palautumisen ohella myös koitoksia, joista ehkä avaudun myöhemmin, tai sitten en.

Joka tapauksessa tänä vuonna se suurin matka tulee olemaan matka omaan itseeni.

Nomadielämän opetuksia

Olen koko sydämestäni kiitollinen, että meille aukeni mahdollisuus toteuttaa unelmamme diginomadielämästä. Matka on ollut mielettömän antoisa ja opettavainen. Monet jahtaavat unelmiaan kuvitellen, että sen toteutuminen on se yksi elämästä puuttuva asia, minkä tarvitsee ollakseen onnellinen. Unelmia pitää olla, ilman niitä elämä ei maistu elämältä. Unelmat pitävät sielun nuorena. Ja itseään kannattaa haastaa, muuten päätyy polkemaan elämässä paikallaan.

Mutta samalla kannattaa tiedostaa, ettei edes se unelmien täyttymyskään välttämättä tee onnelliseksi. Onnellisuus on tässä hetkessä, läsnäolossa ja arjen pienissä hetkissä. Tulen vielä myöhemmin kirjoittamaan lisää nomadielämän oppitunneista!

Lue myös: Unelmista, kateudesta ja onnellisuudesta

Nomadielämä on hiukan kirkastanut sumeaa pääkoppaani sen suhteen, mitä haluan elämältä. Tai ainakin mitä en halua. Olen kokenut olevani tuuliajolla kauan. Minusta on aina tuntunut, että minulla on liian monta kutsumusta. Siksi en ole osannut päättää, mihin suuntaan energiani keskittäisin, minkä polun kaikista lukemattomista mahdollisista valitsisin.

Tähän asti prioriteetti on ollut matkustamisen maksimoiminen uran rakentamisen kustannuksella. Uratikkaita mieluummin kiipeän palmupuihin. Ja vaikka matkustaminen on edelleen minulle rakas ja tärkeä asia elämässä, olen oppinut myös sen, että haluan myös itse työn olevan merkityksellistä ja antoisaa. Juuri siksi, että se onnellisuus piilee arjen pienissä asioissa.

Maailmalla matkustamisen myötä ajatus siitä, että tämän lyhyen matkan aikana, jota elämäksikin kutsutaan, haluan omalta pieneltä osaltani jollain tavalla parantaa maailmaa. Vaikka se olisi vain yksi ihminen tai pieni asia.

Katse tulevaisuuteen

Ihminen käyttää töihin keskimäärin 90 000 tuntia elämästään. En halua hukata sitä asioihin, millä ei ole minulle syvempää merkitystä.

Joku saattaa muistaa, että reissunaisen lisäksi minulla on taustaa liikunta-alalla ja intohimo hyvinvointiin. Tällä hetkellä tuntuu vähän siltä, että tämän vuoden kuluessa saatan kääntää kelkkani kohti tätä toista intohimoani.

Mutta tunnetusti olen tuuliviiri, ja mitä tahansa voi tapahtua. Kuka tietää, ehkä pitäydyn sittenkin tutussa ja turvallisessa. Ehkä päädyn hulataiteilijaksi Vanuatulle, paimentamaan puhveleita Timbuktuun tai jos en muuta keksi, niin ihan vaan rehellisesti hulluksi kissanaiseksi Australiaan. Koko maailma on avoinna, ja se on tavallaan ihan kiva ajatus.