Meidän rakkaustarina

Elämä olisi aika erilaista, jos olisin kuusi vuotta sitten jättänyt lähtemättä Australian itärannikon road tripille, enkä siten olisi tavannut nykyistä miestäni. Missä olisin nyt? Tuskin Australiassa. Olisinko löytänyt onnen jostain muualta? Veikkaan, että maailmalla olisin joka tapauksessa.
Tasan kuusi vuotta sitten Australian itärannikon road trippiä tyttöseurassa oli takana noin kuukausi, ja edessä oli kolmipäiväinen seikkailu maailman suurimmalla hiekkasaarella Fraser Islandilla. Kahdeksan hengen jeeppiin hyppäsi mukaan neljä meille ennestään tuntematonta tyyppiä. Näiden joukosta silmään pisti söpö kikkarapäinen aussikundi, joka ei lakannut hymyilemästä.
Hieroimme tuttavuutta Fraser Islandin ainutlaatuisissa maisemissa, ja viini virtasi. Pieni romanssinpoikanenhan siinä sitten kolmen päivän aikana ehti roihahtaa. Yön pimeydessä dingot ulvoivat, ja Rohan tarjoutui suojelemaan.
Retken päätteeksi Rohan kysyi, lähtisinkö jatkamaan road trippiä hänen autossaan. Olimme menossa samaan suuntaan samalla aikataululla, mikä oli tarinan ensimmäinen onnekas sattuma. Rohan ei onneksi osoittautunut reppureissaajia vaanivaksi murhaajaksi, ja loppu on historiaa.
Yhteisten pitkien matkojen sanotaan usein olevan parisuhteen testejä. Meillä homma vaan toimii, aina siitä ensimmäisestä reissusta asti. Emme käy toistemme hermoille, vaikka olisimme yhdessä 24/7. Sitä on tullut testattua vuodenkin kestävällä reissulla.
Rohan osoittautui kiehtovaksi tyypiksi. Kiharoiden ja nappisilmien takaa paljastui fiksu ja huomaavainen maailmanmatkaaja. Tutustuminen kahden hiljaisen ja varautuneen tyypin välillä otti aikansa. Tietyllä tapaa se varmasti jatkuu koko loppuelämän, mikä pitää homman mielenkiintoisena.
Road tripin auvoa kesti Rohanin relaxitaxissa pitkälle toista kuukautta. Seilasimme Whitsundaysin paratiisisaarilla delfiinien ympäröidessä veneen, uimme vesiputouksilla ja loikoilimme palmurannoilla. Tiedossa oli, ettei unelman eläminen jatkuisi ikuisesti. Elimme hetkessä ja välttelimme ajatusta siitä, mitä tapahtuisi road tripin jälkeen.
Rohanilla reissumiehenä oli jo seuraava reissu, vaatimaton vuoden keikka varattuna vain parin viikon päähän Melbourneen palaamisen jälkeen. Tällä kertaa matka veisi miehen maateitse ensin Singaporesta Kiinaan, sieltä Trans-Siperian junalla Pohjoismaihin, ja Euroopan ja Afrikan läpi aina Kapkaupunkiin saakka.
Romanssin tulevaisuus oli siis epävarma, eikä sitä otettu puheeksi.
Itärannikolta jatkoimme Australian punaisen keskustan läpi takaisin Melbourneen. Muistan, kun olimme Alice Springsin lähellä sijaitsevilla MacDonnell Rangesin kaalimatovuorilla. Kiipesimme auringonlaskua ihailemaan ylös kukkulalle, josta avautuivat valtavat 360 asteen maisemat kauas erämaahan, yli kukkuloiden, ja alas rotkoihin. Istuimme sylikkäin auringon maalatessa taivaan oranssiksi, ja Rohan kuiskasi: ’This feels so right’.
Road tripin jälkeen paluu arkeen oli karu. Melbournen sade piiskasi vasten kasvoja, ja Rohanin lähdön lähestyessä mielialat olivat sen mukaiset. Kohtaisimmeko enää koskaan?
En tiedä uskonko kohtaloon, mutta meidän parisuhteen alkutaipaleen perusteella olisi helppo kuvitella, että jonkinlaista johdattelua oli mukana.
Vaikka ensin toivoa tulevaisuudesta täysin eri puolilta Tellusta kotoisin olevalle parille ei näyttänyt olevan, valoa löytyi pian tunnelin päästä. Kuinkas sattuikaan, Trans-Siperian junamatkan päätteeksi Rohan päätyisi mihinkäs muualle, kuin kotikaupunkiini Lappeenrantaan.
Kirsikkana kakun päälle meikäläisen Working Holiday -viisumi menisi umpeen Ausseissa samoihin aikoihin. Siispä eron koittaessa kyyneleet silmissä sovimme treffit kolmen kuukauden päähän Lappeenrantaan.
Erossa oleminen oli perseestä, joten tein pikapäätöksen liittyä Rohanin seuraan parin viikon Vietnamin kierrokselle. Kun Rohan jatkoi matkaansa, lensin Suomeen.
Vajaa pari kuukautta myöhemmin noukin Rohanin juna-asemalta pieneen opiskelijakämppääni Lappeenrantaan.
Luulin, että visiitti tulisi olemaan lyhyt, sillä Rohanin matka jatkuisi. Kunnes Rohan heitti ilmoille ajatuksen Lappeenrantaan jäämisestä. En ottanut sitä ensin kuuleviin korviinikaan, sillä osa Afrikan reissusta oli jo maksettu. Mutta turhaan, sillä Rohan oli jo päättänyt heittää hukkaan yhdeksän kuukauden reissun tämän tytönhupakon takia.
Mielessä pyöri, miten Rohan saisi duunia suomalaisesta pikkukaupungista, kun ei puhu kieltä sanaakaan? Vaikka hän onnistuisikin saamaan töitä, miten hän saisi viisumin? Entä mitä Lappeenrannalla olisi tarjottavaa suurkaupungin kasvatille? Miten hän kestäisi Suomen kylmyyden ja synkkyyden?
Tässä kohtaa tuntui taas siltä, että kohtalo puuttui peliin. Rohan sai ensimmäisen duunipaikan, jota haki. Duunipaikalla oli yhteyksiä maahanmuuttovirastoon, joka nopeutti viisuminsaantia. Lappeenrannassa Rohan viihtyi uskomattoman hyvin. (Lisää Rohanin fiiliksiä Suomen vuodesta voit lukea täältä.) Viiden minuutin kävelymatka töihin oli uutta Melbournen pitkiin välimatkoihin tottuneelle, ja suomalainen luonnon läheisyys miellytti. Tähtiin kirjoitettu?
Siitä lähtien tiet on tallattu kimpassa. Kolmisen vuotta myöhemmin kohtuullisen romanttisissa olosuhteissa Venetsiassa Rohan kysyi jaksaisinko katsella häntä koko loppuelämän. Viime syksynä naikkariin pamautettiin Australiassa palmun alla.
Rohanin tapaaminen tuntui kuin saapuisi kotiin pitkältä ja uuvuttavalta matkalta. Rohan sanoo usein, että muutin hänen koko elämänsä. Hyvällä tavalla, otaksun. Rohan muutti myös oman elämäni. Voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan ollut onnellisempi. Joka vuosi on ollut edellistä onnellisempi, joka vuosi rakkaus on vahvistunut. Toivottavasti sama meno jatkuu.
Me lähdetään huomisaamuna vuosipäivän viettoon Melbournen lähistölle Great Ocean Roadin varrelle, hyvää viikonloppua myös teille tyypit!
Lue myös:
10 Vuotta yhteisiä seikkailuja ja 20 kysymystä – Molemmat vastaavat
Matkalla pariskuntana – Miten parisuhde kestää pitkän matkan?
Miten toimii parisuhde australialaisen kanssa?
Rantahäät Australiassa
Muuttolintu somessa:
Instagram: @gratefulcoconut
Facebook: Muuttolintu -matkablogi
Twitter: @muuttolintu1
Blogit.fi: Muuttolintu
Maarit Johanna
Iiks miten liikkistä ja ihanaa ja onnellista! <3 Teidän stoori on aina tuntunut tosi kiehtovalta ja hauska kuulla miten teillä oikeasti tapaaminen sujui. Onnea tulevillekin vuosille ^^
Anna
Hihii kiitsat Maarit 🙂
matkailija
Ääks ihana postaus! <3 Melkeen tuli tippa linssiin kuin onnellinen teidän puolesta kun kohtalo ja erinäiset seikat johtanu teidän tuohon pisteeseen. 🙂 Rakkauden täyteisiä vuosia tästä eteenkin päin!
Anna
Voi kiitos ihana! <3
-K-
Ihanan romanttista! Mahtavaa että viihtyi Suomessa ja asiat menivät niin hyvin!
Anna
Heh, melkein ällöimelän romanttista 🙂 Onneksi meni, ja yllätyin miten hyvin viihtyi!
Sofia
Oi, miten ihana tarina! Ootte niin liikkiksii <3 😀
Anna
Heh, kiitti Sofia <3
Sandra
Aivan ihana tuo teidän yhteinen tarina! Toivottavasti se jatkuu mahdollisimman pitkään, sillä onhan tuo kohtalon kirjoittama juttu 😉
Anna
Heheh, niinpä 🙂 Kiitti Sandra!
Marimente
Oli mielenkiintoista lukea teidän alkutaipaleesta, kiitos kun jaoit tämän tarinan blogissa! 🙂
Anna
Kiitos kun jaksoit lukea <3
säppä
Olipas kaunis tarina. 🙂 Ja ihania kuvia! Kaikkea hyvää teille!
Anna
Kiitos paljon <3
Susanna
Onnea 🙂 Onpas hieno asia että kumppani löytyi reissulta ja hyvää tuuriakin on ollut runsaasti mukana ja upeita matkakohteita
Anna
Kiitti Susanna 🙂
Johanna Hulda - Discovering Sunbeams
Ääk miten romanttinen rakkaustarina! <3 Mutta ei kai tuollaisista olosuhteista alkaneelle suhteelle nyt voi muuta odottaakaan kuin onnellista loppua?! Mäkin mietin usein että uskoisinko kohtaloon vai onko vaan käynyt ihan superhyvä tuuri, kun on tuon toisen puoliskonsa maailmalta jollain ihmeen kaupalla löytänyt! Munkin portugalilainen mies viihtyy hyvin Suomessa, mutta ei me tänne aiota loppuelämäksi jäädä. 😉
Anna
Heh niinpä 🙂 Vaikka on siinä kyllä huonotkin puolensa, kun sen puoliskon löytää toiselta puolelta palloa, olisi nyt ollut edes Euroopasta 🙂 Teillä on Portugaliin vähän lyhyempi matka. Hyvä että Ze on viihtynyt myös Suomessa!
Jenni / Globe Called Home
Aivan ihana tarina! Ja ihania kuvia. Tällaiset kuvat aina muistuttaa, kuinka olisi hyvä muistaa välillä ottaa (otattaa?) pariskuntakuvia. Nimim. ”Käytiin häämatkalla ja unohdettiin ottaa yhtäkään kuvaa, jossa oltaisiin yhdessä…”
Anna
Kiitos Jenni 🙂 Niin totta! Ei mekään aina muisteta. Esim. viime reissulla jälkeenpäin tajusin, että otettiin vaan yksi kuva yhdessä. Olin ottanut miehestä myös vaan pari, kun taas se oli ottanut miusta vaikka kuinka monta. Täytyy meikäläisenkin ryhdistäytyä 🙂 Toisaalta välillä, erityisesti häämatkalla, on kiva vaan nauttia hetkestä miettimättä kameraa.
Eve/Meiän matka
Oi miten ihana tarina teillä on! Miten romanssi muuttui suhteeksi ja avioliitoksi, eikä välimatka lopettanut teidän tarinaa. ? Uskon että kaikella on tarkoituksensa ?
Katja
Heippa,
Aijon jo laittaa nukkumaan, mutta oli vielä pakko lukea miten te tutustuitte.
Aivan ihana tarina. Ihana, että hän siis miehesi tuli Suomeen. Siitä täytyy sanoa, että hän on todella avarakatseinen. Mahtava asia.
Minun mieheni ei voi kuvitella asuvansa Suomessa, koska ei ymmärrrä kieltä. Ymmärrän hänen kantansa, mutta olen surullinen siitä.
Minä myös uskon kohtaloon, koska mulla samalla lailla hoitu harjoittelupaikka miehen kotimaasta aivan ihmeellisten sattumien myötä… ne olivat kuin punainen lanka.
Aivan ihania kuvia teistä, ihana, että jaoit tarinanne ja ihana että olette löytäneet toisenne. Toivon teille kaikkea hyvää, onnea ja onnellista elämää yhdessä ja kiitos mahtavasta blogista vielä kerran.