Meidän rakkaustarina

Elämä olisi aika erilaista, jos olisin kuusi vuotta sitten jättänyt lähtemättä Australian itärannikon road tripille, enkä siten olisi tavannut nykyistä miestäni. Missä olisin nyt? Tuskin Australiassa. Olisinko löytänyt onnen jostain muualta? Veikkaan, että maailmalla olisin joka tapauksessa.

Tasan kuusi vuotta sitten Australian itärannikon road trippiä tyttöseurassa oli takana noin kuukausi, ja edessä oli kolmipäiväinen seikkailu maailman suurimmalla hiekkasaarella Fraser Islandilla. Kahdeksan hengen jeeppiin hyppäsi mukaan neljä meille ennestään tuntematonta tyyppiä. Näiden joukosta silmään pisti söpö kikkarapäinen aussikundi, joka ei lakannut hymyilemästä.

Hieroimme tuttavuutta Fraser Islandin ainutlaatuisissa maisemissa, ja viini virtasi. Pieni romanssinpoikanenhan siinä sitten kolmen päivän aikana ehti roihahtaa. Yön pimeydessä dingot ulvoivat, ja Rohan tarjoutui suojelemaan.

Retken päätteeksi Rohan kysyi, lähtisinkö jatkamaan road trippiä hänen autossaan. Olimme menossa samaan suuntaan samalla aikataululla, mikä oli tarinan ensimmäinen onnekas sattuma. Rohan ei onneksi osoittautunut reppureissaajia vaanivaksi murhaajaksi, ja loppu on historiaa.

Yhteisten pitkien matkojen sanotaan usein olevan parisuhteen testejä. Meillä homma vaan toimii, aina siitä ensimmäisestä reissusta asti. Emme käy toistemme hermoille, vaikka olisimme yhdessä 24/7. Sitä on tullut testattua vuodenkin kestävällä reissulla.

Rohan osoittautui kiehtovaksi tyypiksi. Kiharoiden ja nappisilmien takaa paljastui fiksu ja huomaavainen maailmanmatkaaja. Tutustuminen kahden hiljaisen ja varautuneen tyypin välillä otti aikansa. Tietyllä tapaa se varmasti jatkuu koko loppuelämän, mikä pitää homman mielenkiintoisena.

Road tripin auvoa kesti Rohanin relaxitaxissa pitkälle toista kuukautta. Seilasimme Whitsundaysin paratiisisaarilla delfiinien ympäröidessä veneen, uimme vesiputouksilla ja loikoilimme palmurannoilla. Tiedossa oli, ettei unelman eläminen jatkuisi ikuisesti. Elimme hetkessä ja välttelimme ajatusta siitä, mitä tapahtuisi road tripin jälkeen.

Rohanilla reissumiehenä oli jo seuraava reissu, vaatimaton vuoden keikka varattuna vain parin viikon päähän Melbourneen palaamisen jälkeen. Tällä kertaa matka veisi miehen maateitse ensin Singaporesta Kiinaan, sieltä Trans-Siperian junalla Pohjoismaihin, ja Euroopan ja Afrikan läpi aina Kapkaupunkiin saakka.

Romanssin tulevaisuus oli siis epävarma, eikä sitä otettu puheeksi.

Itärannikolta jatkoimme Australian punaisen keskustan läpi takaisin Melbourneen. Muistan, kun olimme Alice Springsin lähellä sijaitsevilla MacDonnell Rangesin kaalimatovuorilla. Kiipesimme auringonlaskua ihailemaan ylös kukkulalle, josta avautuivat valtavat 360 asteen maisemat kauas erämaahan, yli kukkuloiden, ja alas rotkoihin. Istuimme sylikkäin auringon maalatessa taivaan oranssiksi, ja Rohan kuiskasi: ’This feels so right’.

Road tripin jälkeen paluu arkeen oli karu. Melbournen sade piiskasi vasten kasvoja, ja Rohanin lähdön lähestyessä mielialat olivat sen mukaiset. Kohtaisimmeko enää koskaan?

En tiedä uskonko kohtaloon, mutta meidän parisuhteen alkutaipaleen perusteella olisi helppo kuvitella, että jonkinlaista johdattelua oli mukana.

Vaikka ensin toivoa tulevaisuudesta täysin eri puolilta Tellusta kotoisin olevalle parille ei näyttänyt olevan, valoa löytyi pian tunnelin päästä. Kuinkas sattuikaan, Trans-Siperian junamatkan päätteeksi Rohan päätyisi mihinkäs muualle, kuin kotikaupunkiini Lappeenrantaan.

Kirsikkana kakun päälle meikäläisen Working Holiday -viisumi menisi umpeen Ausseissa samoihin aikoihin. Siispä eron koittaessa kyyneleet silmissä sovimme treffit kolmen kuukauden päähän Lappeenrantaan.

Erossa oleminen oli perseestä, joten tein pikapäätöksen liittyä Rohanin seuraan parin viikon Vietnamin kierrokselle. Kun Rohan jatkoi matkaansa, lensin Suomeen.

Vajaa pari kuukautta myöhemmin noukin Rohanin juna-asemalta pieneen opiskelijakämppääni Lappeenrantaan.

Luulin, että visiitti tulisi olemaan lyhyt, sillä Rohanin matka jatkuisi. Kunnes Rohan heitti ilmoille ajatuksen Lappeenrantaan jäämisestä. En ottanut sitä ensin kuuleviin korviinikaan, sillä osa Afrikan reissusta oli jo maksettu. Mutta turhaan, sillä Rohan oli jo päättänyt heittää hukkaan yhdeksän kuukauden reissun tämän tytönhupakon takia.

Mielessä pyöri, miten Rohan saisi duunia suomalaisesta pikkukaupungista, kun ei puhu kieltä sanaakaan? Vaikka hän onnistuisikin saamaan töitä, miten hän saisi viisumin? Entä mitä Lappeenrannalla olisi tarjottavaa suurkaupungin kasvatille? Miten hän kestäisi Suomen kylmyyden ja synkkyyden?

Tässä kohtaa tuntui taas siltä, että kohtalo puuttui peliin. Rohan sai ensimmäisen duunipaikan, jota haki. Duunipaikalla oli yhteyksiä maahanmuuttovirastoon, joka nopeutti viisuminsaantia. Lappeenrannassa Rohan viihtyi uskomattoman hyvin. (Lisää Rohanin fiiliksiä Suomen vuodesta voit lukea täältä.) Viiden minuutin kävelymatka töihin oli uutta Melbournen pitkiin välimatkoihin tottuneelle, ja suomalainen luonnon läheisyys miellytti. Tähtiin kirjoitettu?

Siitä lähtien tiet on tallattu kimpassa. Kolmisen vuotta myöhemmin kohtuullisen romanttisissa olosuhteissa Venetsiassa Rohan kysyi jaksaisinko katsella häntä koko loppuelämän. Viime syksynä naikkariin pamautettiin Australiassa palmun alla.

Rohanin tapaaminen tuntui kuin saapuisi kotiin pitkältä ja uuvuttavalta matkalta. Rohan sanoo usein, että muutin hänen koko elämänsä. Hyvällä tavalla, otaksun. Rohan muutti myös oman elämäni. Voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan ollut onnellisempi. Joka vuosi on ollut edellistä onnellisempi, joka vuosi rakkaus on vahvistunut. Toivottavasti sama meno jatkuu.

Me lähdetään huomisaamuna vuosipäivän viettoon Melbournen lähistölle Great Ocean Roadin varrelle, hyvää viikonloppua myös teille tyypit!

Lue myös:

10 Vuotta yhteisiä seikkailuja ja 20 kysymystä – Molemmat vastaavat
Matkalla pariskuntana – Miten parisuhde kestää pitkän matkan? 
Miten toimii parisuhde australialaisen kanssa? 
Rantahäät Australiassa